LUOJAN LEIPÄ
Kiesus Karjalan jumala
tuo oli karjan kaitsijana
ruman Ruotuksen talossa.
Ruoja Ruotuksen emäntä
pani konttihin evästä,
viisi leivän viipaletta,
kuusi suolaista kaloa,
leivät harmaassa homeessa,
kalat kaikki vuoden vanhat.
Kenpä kontinkantajaksi?
Kultaruusu, Ruojan tytär.
Virkahti kiveltä Kiesus:
”Miksi tuot minulle näitä?
Lausui kaunis Kultaruusu:
”Eväät on emon panemat,
itkut immen vierittämät.”
Kysyi Karjalan jumala:
”Mitä itket, miesten lempi?”
Puikutti punainen Ruusu:
”Osoa inehmon itken,
koko kohtalon kovuutta.”
Mursi Luoja leivänkyrsän,
pani palasen kannikalle.
”Siis kera pitoihin käyös!”
Nyrpisti nenäänsä Ruusu,
toki kuuli käskijätä,
söi palan hyvillä mielin,
toisen miellä mielemmällä,
palat on parhainta nisua,
kalat kaikki vastasaadut.
Ihmetteli itseksensä.
Jo kysyikin Kiesukselta.
Hymähti hyvä jumala:
”Niin on laatu Luojan leivän.
Min osoa inehmon itkit,
sen mehustit särvintäsi,
minkä kohtalon kovuutta,
sen sulostit suupaloja,
alla taivahan sinisen,
armo-luojan atrialla.”
Juoksi, joutui kohin kotia,
ei ikinä isonnut Ruusu.
Суомиӧн гижис
Eino Leino